AVUNHUUTO
Se tunne kun olet nälissäsi yksin kotona etkä saa tehtyä ruokaa, jota aioit, koska et saa purkkia auki... En mahda sille mitään, mutta välillä tämä katkeroittaa.
Juomapullojen korkit ovat minulle mahdoton tehtävä. Silti alan aina äheltää korkin kimpussa, kuvitellen että kyllä minä tämän auki saan, vaikka edellisiä kolmekymmentä en saanutkaan. Onneksi vesihanassa ei ole korkkia.
Kun pakkauksessa lukee “helppo avata”, tarvitsen useimmiten avukseni sakset, veitsen ja monta muuta välinettä. Olen jo melkein hakemassa vasaraa avuksi, kun vihdoin tajuan, että voisin vain avata suuni ja sanoa “auttaisitko”.
On oikein pyytää apua. Mutta helppoa se ei ole. Minä jos kuka tiedän. Minä, jääräpäiden kuningatar.
Ajattelin olevani muille taakaksi pyytämällä apua. Että minua paheksuttaisiin, kun tukeudun liikaa muihin. Jatkuva avun aneleminen tuntuu myös jossain määrin nöyryyttävältä. En ole sisäisesti hyväksynyt täysin sitä tosiasiaa, että en enää pysty samoihin asioihin kuin aiemmin. En enää pysty tekemään asioita, jotka minun pitäisi itse hoitaa. Kannan sisäistä syyllisyyttä sairaudesta, joka ei ole minun vikani, jota en ole aiheuttanut itselleni.
Kun sitten joskus pyydän apua, yllätyn itsekin siitä miten muut reagoivat. “Tottakai, tarvitsetko muuta?” “Höpsö, ei tämä ole vaiva eikä mikään.” Joskus apu on jo automaattista. Minun ei tarvitse edes pyytää, kun läheiseni tekevät tietyt askareet pyytämättä puolestani.
Ainoa asia, johon tarvitsen apua, ei tietenkään ole purkkien avaaminen. Siihen on olemassa apuvälineitäkin. Kaipaan myös korvaa, joka kuuntelee kun avaudun sairaudestani. Se ei aina ole kivaa kuunneltavaa, mutta joskus ne ikävätkin tuntemukset on pakko purkaa jollekin. Tuntuu mukavalta, jos joku tarjoutuu lähtemään mukaan tuekseni lääkärireissulle. Jokaiseen rutiinikäyntiin en tarvitse kaveria, mutta joskus minua pelottaa uusien lääkkeiden tai tutkimusten vuoksi. Kipujen kanssa liikkuminen on joskus hankalaa ja saatan tarvita paljonkin tukea silloin päästäkseni edes sängystä ylös tai vessaan. Käveleminen saattaa tehdä kipeää ja silloin tarvitsen toveria, joka ei hoputa eikä naura kulkemiselleni. Kodin siivousaskareissakin auttava käsi on usein tarpeen.
Muut eivät olekaan niin haluttomia auttamaan kuin luulin. Se este oli vain oman pääni sisällä. Minulla on ympärilläni rakkaita ihmisiä, jotka eivät koe taakaksi sitä, että he auttavat minua. Minun ei tarvitse olla sankari. Vaikka muut auttavatkin minua, olen silti tarpeellinen ja hyödyllinen muissa asioissa. Miten helpottava tunne: pyytää apua ja saada sitä!
http://psoriasisiholla.fi/tukea/jennan-blogi/avunhuuto/
niin tuttuatarinaa... tänään en juo mehukeittoa, koska käteni ovat liian kipeät, mutta join vettä.. hana todellakin aukeaa edelleen, vaikka sitten kyynerpäällä.
Tänään en myöskään pukenut päälleni, yöhousuja kummempaa, ne oli helppo ujuttaa päälleni,samoin iso paita.
Portaan nousu oli hankalaa, sillä en voinutkaan vetää kipeitä jalkoja ylöspäin käsillä, sillä kädetkin olivat niin kipeät.
Tänään on piikkipäivä, huomenna on taas parempi päivä <3 toivon niin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti